Kirjoittamisen taikaa
Puhuimme poikaystäväni kanssa kirjoittamisesta. Keskustelu lähti liikkeelle ystävästämme, joka aloitti juuri kirjoittamaan omaa kirjaansa. Pohdimme, kuinka erilaista on kirjoittaa esimerkiksi puheita ja asiatekstiä, kuin kaunokirjallisuutta ja fiktiota.
Poikaystäväni myönsi, että on taitava kirjoittamaan ja haluaisikin kirjoittaa myös jotain muuta, kuin asiapitoisia dokumentteja työssään. Kuitenkin fiktion sekä hahmojen luominen voi olla yllättävän vaikeaa, sillä hyvä kirjoittaja ja tarinanluoja tuntee hahmonsa läpikotaisin.
Myötäilin hänen ajatuksiaan. Huomautin myös miten hänen lähisuvussaan tuntuu olevan monta kynäniekkaa ja taitavaa kielenkäyttäjää, hän itse mukaan lukien.
Sitten kerroin hänelle jotain mistä en ollut aikasemmin hänelle maininnut: että itseasiassa minäkin kirjoitan – tai ainakin kirjoitin. Ja että olin siinä oikeastaan todella hyvä.
Kirjoitin koulussa, ala-asteella. Kirjoitimme tarinoita, ja rakastin sitä. Kerroin, kuinka ottamalla kynän käteen ja alkamalla kirjoittaa en koskaan tiennyt etukäteen mitä siitä syntyisi.
Sanat vain soljuivat paperille ja aina tarinoistani kehkeytyi todellisia seikkailuja. Päähenkilö oli aina joku minulle rakas ja loin hänelle mahtavia, joskus jopa traagisiakin kertomuksia.
Ainakin yhdellä kertaa muistan päättäneeni tarinan päähenkilön kuolemaan – muistan vieläkin, kuinka hän saattoi ratsastaa hevosella täyttä päätä rotkoon tai vastaavaan, koska ei saanut hevosta pysähtymään. Kaiken vilistessä silmissä, hän hyväksyi kohtalonsa ja antautui kuolemalle.
Opettajan lukiessa tarinaani ääneen (kuten hänellä oli tapana useimpien tarinoiden kohdalla), luokkaamme laskeutui syvä hiljaisuus.
Sain aina tarinoistani kympin. Kerran kävi niin, että olin ymmärtänyt käytössä olevan ajan väärin – luulin, että tarinaa saisi jatkaa kotona. Tulin välitunnilta ja opettaja pyysi palauttamaan valmiit tarinat.
Kauhistuin. Otin kynän ja mietin epätoivoisesti, kuinka voisin kirjoittaa tarinan loppuun, jota olin aloittanut vasta muutaman sivun verran ja jonka päähenkilöt, juonet ja aivan kaikki olivat vasta ihan alussa. Raapustin hätäisesti keksityn loppukaneetin, joka tuntui sopivalta: ”Ilmeisesti he olivat astuneet aavejunaan.”
Sain tarinasta jälleen kympin, vaikka se ei ollut kahden vihkon mittainen, kuten tarinani yleensä, vaan pikemminkin kahden sivun.
Muut oppilaat tyrmistyivät open lukiessa tarinani ja ilmoittaessaan numeron koko luokalle. Hän ei koskaan paljastanut kirjoittajia, mutta kaikki tiesivät pisimpien tarinoiden kuuluvan minulle.
En muista selvisikö se, että tynkä kertomus oli minun, ja että ajattelivatko he opettajan “lellivän” minua tässä ainoassa asiassa (”lellipentu” oli hirveä nimittelysana). En välittänyt, vaan olin hyvilläni siitä, että keksin tarinan pelastavan lopetuksen kahdessa minuutissa.
Miten tekstit syntyivät?
Sanomattakin lienee selvää, että olin ylpeä tarinoistani. Olin ylpeä, että minulla oli sellainen taito. Muissa aineissa olin muistaakseni aina keskiverto, mutta kirjoittamisessa loistin. Se oli osa minua.
Olin ylpeä mutta myös hieman hämilläni siitä, kuinka tekstini syntyivät. Ne suorastaan vain pursusivat minusta ulos. Minun kauttani kynän välityksellä paperille.
Olin aina kirjoittaessani flow-tilassa. Paikka ja aika katosivat, niistä tuli merkityksettömiä. Jos havahduin siihen että aikani oli loppumassa, kiihdytin tahtia ja laitoin kynän sauhuamaan kahta kovemmin.
Sormeen syntyi painauma ja tuntui, että joka paikka oli lyijykynän musteessa ja pulpettini oli täynnä pyyhekumin purua, joka aina pyyhittiin hihalla lattialle, kun työ oli valmis ja sai lähteä ulos välkälle.
En tosiaan koskaan tiennyt minne tarinani minut vievät. Varsinkin loppu oli aina arvoitus myös minulle. Siksi varmaan nautinkin siitä niin paljon – nautin samasta kyydistä, jonka saatoin tarjota myös lukijalle.
Ala-asteen todistuksessa äidinkielen kohdalla komeili kymppi, ja olin siitä niin tavattoman ylpeä. Tuntui, että olin vihdoin saavuttanut jotain ikiomaa. Toisille se oli vaikka liikunta, toisille maantieto, mutta minä olin saanut kympin äikästä.
Sitten siirryttiin yläasteelle ja taito, innostus ja kiinnostus sekä inspiraatio alkoivat hiipua. Lukioon mentäessä tämä kaikki katosi kokonaan, tai siltä se ainakin tuntui.
En aivan osannut kirjoittaa esseitä, enkä juuri muista niistä mitään. Sain muutaman hyvän numeron, mutta kun piti kirjoittaa ylioppilaskokeissa, oli tulos minulle pettymys, vaikka se ihan hyvä keskiverto olikin.
Inhosin sitä. Inhosin raameja ja kirjoittaa käsketystä. Inhosin, että joku muu sai arvostella vähäpätöiseltä tuntuvaa tekstiä, joka ei todellisuudessa kummunnut minusta (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta) ja laittaa sille numeron sen mukaan miten se istui luotuihin raameihin.
Inhosin, inhosin, inhosin.
Mitä jos sen kadottaa?
En lähde avaamaan koko elämäntarinaani juuri nyt, mutta kun kadotamme luovuuden, kadotamme osan itsestämme ja toisinpäin. Nyt vihdoin näen sen.
Jo niin pitkään on tuntunut, että olen ollut kuin vain tyhjä kuori, eikä sisälläni ole ollut ketään eikä mitään; vain tyhjää. On ollut monta palasta ilmassa jotka ovat koostuneet ajatuksistani, mutta ne eivät ole asettuneet eivätkä kohdanneet.
Olen ollut turhautunut, todella turhautunut. Olen kipuillut kaikista päässäni surraavista ajatuksistani ja ne ovat sairastuttaneet minua, ihan fyysisestikin.
Olen ollut hukassa, lähinnä itseltäni. En ole täysin tiennyt missä seison, mutta olen tiennyt ja oivaltanut, että missä haluaisin seistä.
Olen etsinyt itseäni, kauan. Olen kaivannut itseäni, pitkään. Olen yrittänyt ajatella, että kuka olin silloin lapsena ja onko sitä Karoliinaa enää? Löytyykö hän sisältäni?
Olen juossut ja miellyttänyt. Olen tanssinut muiden pillien tahtiin ja hakenut sillä hyväksyntää.
Olen hypännyt ja sukeltanut suhteisiin joskus vääristä syistä, joskus vain sen takia minne tunteeni ovat minua ohjanneet. Enkä ole pystynyt sanomaan ei, vaikka olisin voinut.
Olen antanut kävellä ylitseni monta kertaa. Olen yrittänyt korvata kuulumattomuuden tunnetta myös tuhannella muulla keinolla. Kaikki ovat ehkä tuoneet helpotusta hetken, mutta sitten taika on rauennut.
Se aina raukeaa.
Minusta on puhuttu selkäni takana, sen tiedän. Tiedän, vaikken olisi kysynytkään. Mutta sillä nyt ei ole väliä, sillä kenestä ei olisi.
Olen ollut myös herkkä. Olen sitä edelleen, mutta vasta vähän aikaa sitten ymmärsin, miten valjastaa oma ainutlaatuinen herkkyyteni voimavaraksi.
Sillä on mahdollista olla herkkä ja voimakas samaan aikaan – saa ja pitääkin olla!
Miten muuten voisin hyödyntää myös toista lahjaani, laaja-alaista empaattisuutta ja kaiken kattavaa myötätuntoa? Pidän myös siitä puolesta itsessäni.
Koen sen merkitykselliseksi, kun tiedän tasan tarkkaan miltä toisesta tuntuu – vaikken olisikaan kokenut täysin samaa. Vaikka olenhan minä, omalla tavallani. Silloin ei tarvitse päällepäsmäröidä, esittää ja arvailla.
Olen voinut käyttää tätä kaikkea edukseni, mutta usein oman jaksamiseni ja hyvinvointini kustannuksella.
Minä olen(ko)
Vasta hiljattain olen ripustanut empaattisuuden omaksi identiteetikseni, sillä tuntui, ettei minusta ollut enää mitään muuta jäljellä.
Oli helppoa tehdä siitä pohja ”uudelle” minälle, ammatille, kaikelle. Vasta, kun aloin jälleen murenemaan silmissä ymmärsin, että ehkä sen ei pidä mennä näin.
Että ehkä minun ei tarvitse puskea osia persoonastani ollakseni ihminen. Ehkä olen sitä jo, vaikka vain olematta mitään. Eikä minun pidä auttaa muita kiillottaakseni omaa sädekehääni.
Voimavaramme, piirteemme ja lahjamme ovat huikeita asioita, jotka voivat tehdä meistä meidät: sinusta sinut ja minusta minut. Meidän ei tulisi kuitenkaan koskaan ripustautua niihin, sillä olemme paljon, paljon enemmän, mitä tittelimme ja meille asettamamme identiteettiboksit kertovat.
Ne voivat auttaa luokittelussa, nähdyksi ja kuulluksi tulemisessa sekä oman itsensä hahmottamisessa tässä paikoin kaaoottisessa maailmassa, mutta ne eivät saisi kuitenkaan myöskään rajoittaa meitä.
Ehkä juuri siksi minulle on aina ollut kovin vaikeaa yrittää etsiä uraa itselleni, sillä en ole tuntunut kuuluvani mihinkään. En ole osannut laittaa itseäni boksiin, ja ehkäpä ei ole pitänytkään. Olen saanut mennä vapaana – tutkia, vaeltaa ja maleksia.
Kaikki eivät sitä saa, vaan pitää puskea, yrittää ja pärjätä. Maleksinta on etuoikeus, mutta silti uskon että sitä voisi ja tulisi kaikkien harjoittaa, edes välillä.
Nyt sen näen, kun katson taaksepäin. Minä uskon, ja pystyn, ja ennen kaikkea minä saan ja voin. Minä olen ainutlaatuinen, kuten olet sinäkin.
Meillä on aina mahdollisuus kirjoittaa omat tarinamme, ja silti istua myös kuskin viereiselle paikalle katsomaan ohi meneviä maisemia ja ihmettelemään, minne kyyti meidät vie. Se on mahdollista, ja se on oikein.
Ja p.s… Tämäkin teksti on syntynyt kuten syntyivät tarinanikin ala-asteella. En alussa tiennyt minne se tulee viemään, mutta voimakas inspiraatio sekä tarve alkaa kirjoittaa ohjasivat minua luomaan sen.
Uskon, että kaikella on oma tarkoituksensa, myös tällä tekstillä. Ja toivon, että se antaa sinulle inspiraatiota, ajatuksia, ja ehkä myös hitusen voimaakin… Mitä se sitten elämässäsi tarkoittaakaan.
Kuullaan taas pian,
Rakkaudella, Karoliina